Työpaikkapappi Jari Saarinen: Olen rinnalla kulkija ja kuuntelija
Kun elämässä – työssä tai vapaa-ajalla – tuntuu raskaalta tai muuten kaipaa kuuntelevaa korvaa, on työpaikkapappi Jari Saarinen valmiina auttamaan. Hän tapaa henkilöstä säännöllisesti Keravan hätäkeskuksessa.
Teksti ja kuvat: Katja Almgren
Jari Saarinen työskentelee täyspäiväisenä työpaikkapappina, ainoana Suomessa. Saarisella on kolme vakituista paikkaa, joissa hän tekee työnohjauksia ja käy säännöllisesti keskustelemassa henkilöstön kanssa. Keravan hätäkeskus on niistä yksi.
Suomen seurakunnissa on pappeja, jotka tekevät työpaikkapappitoimintaa oman toimen ohella. Saarinen kokee oto-toiminnan haasteellisena, sillä vaikka papit ovat hyvin sitoutuneita työpaikkatyöhön, tahtoo perusseurakuntatyö viedä työajasta suurimman osan. Ja toisaalta, työpaikkapappina olo vaatii läsnäoloa ja hengailuakin.
Keravan hätäkeskuksessa Saarinen on henkilöstön käytettävissä muutaman tunnin kerrallaan, ja kahdenkeskisiä keskusteluja käydään suljetuin ovin. Keskustelut ovat aina ehdottoman luottamuksellisia, ja Saarista sitoo vaitiolovelvollisuus. Joskus käy niinkin, ettei ketään tule kahdenkeskisesti jutulle. Silloin Saarinen kohtaa ihmisiä kahvihuoneessa ja käytävillä.
– Papin rooli on siinä mielessä jännä, että ihan kahvihuonekeskusteluissakin mennään hyvin nopeasti syvempiin kerroksiin. Monesti taukotilassa olen joutunutkin huomauttamaan, että keskustelu kuuluu käytäville, kun ovi on auki.
Työpaikkavierailuilla Saarinen pukeutuu omiin vaatteisiinsa. Virkavaatteet hän kokee turhan vahvana symbolina. Ne, jotka haluavat, voivat keskustella Saarisen kanssa uskonasioista, mutta Saarinen itse ei tuo niitä esiin oma-aloitteisesti.
– En ole evankelista enkä lähetyssaarnaaja. Näen työssäni tärkeimpänä tarjota keskusteluapua ja kulkea rinnalla.
Elämänkokemus voimavara työpaikkapapillekin
Saarinen valmistui papiksi vuonna 2004. 1990-luvun lopulla hänelle oli kertynyt 20 vuoden ajalta työkokemusta niin liike-elämästä, pankkialalta, vaatetusalalta, matkailualalta kuin aikuiskoulutuksestakin. Sisäisen ja ulkoisen maailman väliset arvoristiriidat saivat hänet punnitsemaan uutta suuntaa joko filosofiselle tai teologiselle tielle. Saarinen valitsi jälkimmäisen, koska koki, että se oli vaihtoehdoista kattavampi.
– Olin kerran yliopistolla kuuntelemassa Pekka Saurin luentoa. Sauri on itsekin tehnyt elämässään vähän sitä sun tätä ja nosti puheessaan esiin sen, kuinka kokemusrikkaan elämän voi nähdä joko henkilökohtaisena sankaritarinana tai sitoutumiskyvyttömän ihmisen epäonnistumisena. Se on puhtaasti näkökulmakysymys, Saarinen sanoo ja lisää, että onpa hän ainakin ehtinyt näkemään elämässään kaikenlaista.
Pidempi elämänkokemus tuo Saarisen mielestä työpaikkapapin työhön tarvittavaa avarakatseisuutta ja ymmärrystä.
Viranomaistoiminnasta Saarinen sai ensikosketuksen nykyisestä Itä-Uudenmaan poliisilaitoksesta, jossa hän työskenteli työpaikkapappina joitakin vuosia valmistumisensa jälkeen vuodesta 2006. Poliisilaitos oli alkuaikoina aktiivinen työpaikkapappitoiminnassa, ja Saarinen oli tukemassa henkilöstöä työhyvinvointiasioissa.
– Poliisilla ei vielä tuolloin ollut omaa defusing- ja debriefing-toimintaa. Kun siihen alettiin sisäisesti heräillä, tarkoitti se itselle oman painopisteen muuttamista keskusteluapuun.
Vuoden 2005 lopulla Suomeen oli perustettu 15 hätäkeskuksen verkosto. Alkujaan poliisipuolelta tuttu Vesa Seppä, josta tuli Keravan hätäkeskuksen päällikkö, oli Saarisen ensimmäinen kontakti hätäkeskusmaailmaan. Sepän esityksestä Saarinen osallistui ensin henkilöstön työnohjaukseen Keravalla sekä tyhy-toimintaan.
– Alkuvaiheen jälkeen olin jo tuttu monelle hätäkeskuspäivystäjälle. Se on madaltanut kynnystä tulla keskustelemaan kanssani kaksin, jos siltä on tuntunut.
Lisäapua tarvittaessa
Parisuhdekriisit, sairaus- ja kuolemantapaukset sekä perheen sisäiset asiat, joista ei saa puhutuksi muille, ovat aiheita, joista Saarisen luo hakeudutaan työpaikoilla keskustelemaan.
– Kaikkineen koko ihmiselämän kirjo näyttäytyy sen lisäksi, että hätäkeskuksessa päivystäjän työ on jo itsessään kuormittavaa, kun puheluita tulee jatkuvana virtana, eivätkä puhelut ole aina helppoja.
Papin työssä onkin yhtäläisyyksiä hätäkeskusammattilaisten työhön: keskusteluihin kantautuvat elämän varjopuolet.
– Muistan poliisien kanssa saman: molemmissa ammateissa ollaan tekemisissä elämän perusasioiden kanssa. Se poistaa teennäisyyden ja tekee ihmisestä aika realistisen.
Saarinen on kulkenut monen hätäkeskuslaisen kanssa pitkän pätkän yhdessä. Hänelle voi kertoa mitä vain vailla pelkoa, että joku loukkaantuu. Saarinen kertoo suorittaneensa myös psykoterapian perusopinnot oppiakseen havaitsemaan, milloin henkilön oireilu vaatii terveydenhuollon ammattilaisen apua.
– Esimerkiksi silloin, kun häilytään jonkinasteisen mielenterveyden riskirajoilla, osaan ohjata henkilön lisäavun piiriin. Pidän silti tärkeänä tarjoamaani keskusteluapua terveydenhuollon tarjoaman terapian rinnalla, sillä keskustelut ovat hyvin erilaisia.
Saarinen on hyvillään siitä, että hänet on otettu Keravan hätäkeskuksessa hyvin vastaan. Työpaikkapapin luona käyvät kaikenikäiset sukupuoleen katsomatta.
– Raskainta tässä työssä on tunkeutua toisten alueelle, kun olen tietyllä lailla ulkopuolinen. Enimmäkseen en kuitenkaan tunne itseäni tunkeilijaksi.
Mielen hyvinvoinnin lähteillä
Saarinen on osallistunut myös Hätäkeskuslaitoksen vuosittaisiin posttraumatyöpajoihin, jotka starttasivat laitoksessa ensin pilottihankkeena vuonna 2021. Toiminta on siis suhteellisen tuoretta verrattuna esimerkiksi poliisihallintoon, jossa posttraumatyötä on tehty jo yli 10 vuotta, ensin pilotilla vuodesta 2010, jonka jälkeen säännöllisesti vuodesta 2012.1
– Mukana ovat äärimmäisen ammattitaitoiset psykiatrit sekä vertaisryhmät, joiden välissä itse toimin, Saarinen sanoo ja kuvailee itseään paineentasaajaksi, tunnelmaa tasoittavaksi tekijäksi psykiatrien kanssa käydyn syväluotaamisen jälkeen.
Saarinen kokee tärkeänä, että hätäkeskushenkilöstön työkenttä on tunnistettu työksi, joka voi traumatisoida tekijänsä. Tämä vaatii työnantajalta toimia. Hätäkeskuslaitoksen posttraumatyöpajaan osallistui vuonna 2022 yhteensä 18 henkilöä. Välittömiä traumaattisten tilanteiden purku- eli defusing-istuntoja järjestettiin yhteensä 164. Lisäksi järjestettiin tarvittaessa jälkipuinti- eli debriefing-istuntoja.2
Vaikka ihminen on väsynyt, hän voi silti olla virkistäytynyt.
Päivystyshenkilöstön sairauspoissaolot ovat lisääntyneet vuodesta toiseen: vuonna 2022 sairauspoissaoloja oli 22,2 työpäivää henkilöä kohti. Laitoksen työterveyshuollon tilastojen mukaan yleisimpiä sairauspoissaolojen syitä olivat mielenterveyden häiriöt mukaan lukien unihäiriöt sekä tuki- ja liikuntaelinten sairaudet, korona ja muut infektiosairaudet.3
– Olisi hyvä, että käsiteltäisiin syvemmin sairauspoissaolojen perimmäisiä syitä eli asioita, jotka henkilöä ovat kuormittaneet. Aina pelkkä lepo ei auta. Hätäkeskusten henkilöstön käytettävissä ovat myös työpsykologit, joita toivottavasti osattaisiin käyttää.
Riittävä palautuminen on Saarisen mielestä merkittävä lääke mielen hyvinvoinnille. Hektisyys, joka kumuloituu, on hänestä nykymaailman vitsaus, samoin keskittymiskyvyn pirstaloituminen.
– Haluaisin ostaa kaikille Johann Harin kirjan Kadonnut keskittymiskyky. Kirja kertoo ajan ilmiöstä tieteellisellä lähestymistavalla tutkimusten kautta. Se herättelee kysymään, voinko ohjata keskittymistäni itse, ettei jokin muu ohjaisi sitä ulkopuolelta puolestani.
– Sopiva työn vaativuus ja tunne työn hallinnasta ovat yhtä lailla tärkeitä mielen hyvinvoinnille. Riittämättömyyden tunne on niin valtavan iso taakka. Hätäkeskuspuolella on tapahtunut paljon muutoksia lyhyessä ajassa, kun järjestelmiäkin on uudistettu. Se kuormittaa, ja kuormittuminen on herkästi eksponentiaalista tänä päivänä.
Saarinen kannustaakin kehittämään itseään myös henkisesti esimerkiksi kulttuurilla, ettei elämä olisi pelkkää työtä ja kotia.
– Vaikka ihminen on väsynyt, hän voi silti olla virkistäytynyt. Työpaikoilla olisikin hyvä pohtia, mitkä ovat kenenkin keinoja palautua, Saarinen sanoo.
Joulun alla Saarinen pitää Keravan hätäkeskuksessa jouluhartauden. Tilaisuus kulkee yhä uskonnollishenkisellä nimellä, mutta varsinaisesti kyse on joulunajan avauksesta. Saarinen oudoksuu pelkoa, että uskonto tai politiikka ujuttautuisi tilaisuuksien kautta työpaikoille.
– Perinteiden katkaiseminen siihen vedoten on mielestäni kyseenalaista. Asioista keskusteleminen on usein parempi tie. Elämme tällä hetkellä niin historiatonta aikaa, että perinteiden merkitys korostuu entisestään. Ne näyttävät omalta osaltaan, mistä olemme tulleet.